On nyt viimein ohi! Suuntasin Millan luokse Elinan kanssa huhtikuussa ja tarkoituksena olisi ratsastaa Milla hyvin läpi ja harjoitella vastalaukkaa. Miten kävikään?
Eli joo, puolen vuoden jälkeen, estepelkoisena, ei suorastaan estekammoisena päädyin hyppäämään Millalla. Niinkään aluksi innostuneena, Elina innostutti hyppäämään (yrittää tehdä musta esteratsastajan) joten heti aluksi luovutin koulujalkkareilla ja siirryin suoraan vähän lyhkäisempiin.
Alkuverkkailun jälkeen otin vähän käyntiä ja Enni kävi pistämässä yhden ristikon. Muut jotka eivät koskaan ole pelänneet hyppäämistä ei ehkä tätä voi tajutakkaan, mutta ei hemmetti kun mua pelotti. Ei niinkään tippuminen, vaan epäonnistuminen tai että Milla loukkaantuisi. Mulle on primukselta ajansaatossa noussut pieni estepelko, ei siis mikään ylitse pääsemätön, koska kun hyppäämään pääsen luotettavalla hevosella ja hyvällä mielellä rakastan hyppäämistä siinä missä ratsastustakin.
Ratsastustunnilla kun joudut odottamaan omaa vuoroa, katsoa toisten suorituksia, epävarmuus vaan kasvaa mulla. Varsinkin jos tiedän, että alla on yhtään epävarmempi hevonen jolla en tykkää hypätä. Ahdistun suunnattomasti, ellen jopa panikoi vuoroani odottaessa. Ja kun viimein vuoroni koittaa sydän tuntuu tulevan ulos rinnasta ja henki vain pihisee...
Uskokaa tai älkää oli aika jolloin rakastin hyppäämistä. Se haihtui pois kun Concord kuoli. Concord oli hevonen jonka kanssa rakastin hyppäämistä ja luotin siihen satakymmenen prosenttisesti.
Concordin jälkeen en ole enään tykännyt liiemmin hyppäämisestä, koska muut hyppykaverini Concordin jälkeen olivat melko haastavia esteillä ja tipuin ainakin kolmesti puolen vuoden sisällä esteillä.
Ehkä ajan kanssa opin pitämään hyppäämisestä jonkun hevosen kanssa niinkuin tykkäsin Concordin kanssa.
Niin koitti pitkän tauon jälkeen oleva hyppy. Lähestyessäni estettä ajattelin että tässä sitä nyt ollaan. Ajattelin että mitä ihmettä teen? Mun ei kuuluisi hypätä, en tykkää hyppäämisestä. Niin ainakin luulin. Kun olin ylittänyt sen pienen vaivaisen ristikon, kasvoilleni nousi sellainen hymy jota en tiennyt edes olevan olemassa enään. Kaikki ahdistus ja pelko hävisi. Tajusin ettei mun tarvinnut pelätä, en joutunut odottamaan tuskaisia minuutteja katsellessa muita ratsukoita vaan kentällä oli vain minä ja Milla.
Niinpä innostuin ja tulin molempiin suuntiin tosi monesti. Välillä hypyt lähti vähän kaukaa tai tuli juureen. Viimeiseksi hypyksi saatiin ehkä se täydellisin hyppy ja siihen oli hyvä lopettaa.
Oli ihana hypätä. Tuntea ponnistus ilmaan ja mukautua hevosen liikkeeseen hypyssä.
Samassa mulla vain kasvoi halu hypätä, olisin halunnut hypätä lisää, korkeampaa ja useampaa estettä. Kuitenkin hiljaa hyvä tulee ja tiesin että parempi on jättää onnistumiseen. Ehkä, ehkä joskus taas päädyn hyppäämään kunnolla niinkuin vuosi sitten, kunhan muistan valita luotettavan hevosen ja ei niin järkkyvän mielentilan.
Mitä Millaan tulee, en voi muuta sanoa että kuinka hieno hevonen se on. Se yrittää aina parhaansa ja on kuuliainen. Milla ei ole ehkä se täydellisin hevonen minun makuuni, mutta se on niin miellyttävä ja ihana että väkisinkin siihen tykästyy paljon.
